Kasetti Moskovasta purkaa mustaa

marraskuu 28, 2010 § Jätä kommentti

Tämänkin merkinnän ulostulo on kestänyt iättömyyden.

On vain valitettavan vaikeaa muotoilla ajatuksia sanaisiksi.

Ehkä luvattomankin.

En tiedä, mitä ajatella blogeista. Luen moniaita, moninaisia. Osassa runotaan, osassa angstataan, monissa otetaan kantaa yhteiskuntaan (sic) ja, tai käydään epäolennaisia pilkunnussijaisia aiheesta jos toisesta. Yksi tärkeä elementti lienee anonyymiys, olenhan minäkin vastarakastaja. Toiset tuovat julki ilmi-itsensä. Jollekulle pseudonyymiin verhoutuminen on pelkuruutta ja tarvoilua, haastekin.

Kun päädyin perustamaan tämän helmenpoimijalaguunin, yhtenä kunnianhimoisena visionani oli jakaa mielipiteitäni freesinä ja ajankohtaisena kommentaattorina. Miten hoksnokkaa! Harkitsin jo sotkevani käteni homoiltakeskusteluun, kärkevällä otsakkeella Poliitikko nimeltä Päivi. No, en, ja sitäpaitsi Vallankumouksen hedelmät tekivät kaiken ansiokkaammin.

Hingussa ylettyä kaikkialle ja olla kaikkien huulilla, on jotakin rietasta. Seksyt mielipideautomaatit, äkeät brändäykset ja loppumaton erottautuminen näyttäytyvät postmodernin särkemänä henkilökultismina. Siinä oma itse muodostuu muiden katseissa, ristiviittauksissa, spektaakkelin heijastuksissa. Pohjois-Korean mesoava kimilsungismi on kömpelö jurakauden reliikki, kun innovaation ja indiehengen hegemoniaa syötetään Facebook-tykkäyksin, pintaliitohaastiksin, tyypittelyllä ja kontrastilla. Malliesimerkki on Antti Nylén, jota kuullaan viehättävänä ristiriitana katolista itsekieltäymystä ja intellektuaalia ekoradikalismia. Esseissään Nylén valaa modernin aikakauden kultaisesta vasikasta ehtoolliskarahveja ja pulttisaksia, nousten suuremmaksi ilmiöksi kuin mielipiteensä. Tyyli tuo nostetta aiheeseen, mutta näyttää vaarallisesti etuilevan. Spektakuläärinen kulttuurikone rekuperoi soraäänen eksoottiseksi vivahteeksi. En usko sen koskettavan liiemmälti Anttia Antti N:n takana. Hän vaikuttaa saavuttaneen filosofiallaan piilopirtin, joka on avoinna vain taivaisiin.

Ei huvita kirjoittaa. Mietin keskustelun ja toisaalta julistamisen mielekkyyttä. Eikö riitä, että on omat ajatukset? Niiden ilmestyksen voin sitoa runouteen, mikä tällä hetkellä tuntuu luontevammalta tavalta askeltaa. Saan puistatuksia omasta kielestäni, joka alkaa hakea näpsäkästi niputettavia sanavalintoja, kuin kirjoittaisi pikkunokkelaa kolumnia NYT-liitteeseen tai pahimpaan, Imageen. ”Seksy mielipideautomaatti”, ”pintaliitohaastis”, joopa joo. Myydään kauniissa kääreissä. Kun tavoitellaan jotain ylevämpää, kirjoitetaan essee, joka kumpuaa henkkoht menneisyydestä, kurottaa yläpilveen, hakee vertauspohjaa kiinnostavista taideteoksista ja -teoista, päätyy kokoaviin näkymiin zeitgeistin matalamielisyydestä. En syytä, koska siihen illuusioon on tyydyttävämpää langeta kuin moniin muihin, joista karkeimmille nauretaan yleisesti.

Siirryn kokoavaan näkymään zeitgeistin matalamielisyydestä. Perustavanlaatuisinta vastarintaa tässä ajassa vaikuttaa olevan näkymättömyys. Se joka ei ilmene, ei ole. Pakopaikkoja on vain katvealueilla. On katkaistava kaikki yhteys yläkansille, luovuttava Sormuksesta vaikka se olisikin oiva ase. Irtisanouduttava kaikista muodoista, etenkin oletetuista, haettava voimavaroja vieraudesta ja toiseudesta. Koska sitä on suvaitsevaisuus, eikä niinkään pienimmän yhteisen jaettavan hakemista. Oman Vastarakkauteni kohdalla aion pyrkiä sokkona näitä polkuja, nimettömänä, nihilistisenä, varaten itselleni takaovia ja pakoautoja. Myös kirjoittajan laiskuuden ja runouden, se oopiumi mulle.

Merkinnän nimi juontuu Paavoharjun kappaleesta Kasetti Moskovasta.

Mainokset

kollaasinainen

marraskuu 11, 2010 § Jätä kommentti

kollaasinainen


nepalinpaperi / pujos / kirurginteräs

siinä on nykyaikojen maalaista charmia


jätti vain kaulaliinansa jota ilman en ole tunnistaa,


soita jooko nokkahuilulla

vuokrahuoneessa

olisimme kohteliaita ja seksuaalisia

työetiikka I

marraskuu 6, 2010 § Jätä kommentti

I

kelluva pohjaelämä ei kuuntele loma-aikojen transistoriradioita.

avaamisen jälkeen kahviloissa luetaan silmäillen
jalkakäytävät ovat tärkeiden ihmisten virtaavaa liikettä

teelehdet kupissa kiertävät coriolisvoimasta 

katselen tyhjää kadun jaloissa ja luulen tietäväni 

mikä heitä pyörittää,
raukeneva valo mua kuulakampi ja maailma kiinni

Runoilija, poliittinen eläin?

marraskuu 4, 2010 § Jätä kommentti

Tero Tähtinen kirjoittaa Vihreässä Langassa (29.10.) nykyrunouden munattomuudesta. Että ylikoulutetut kirjoittajat kutovat omaa itsetyytyväistä mikrokosmostaan, jossa runous on sisäkkäisiä viittaussuhteita, vieraantunut lopusta todellisuudesta, sen suhteista ja virroista. Operoidaan sanalla, muodolla, halotaan hiusta ja merkitysavaruuksia. Kadotetaan ote arkeen, hylätään ihminen fragmentaaristen ydinpilvien korskeaan seuraan.

Guru Ihalainen kumuloi. Gary Snyderia hypetetään. Kapteeni Hytönen komppaa.

Viime aikoina olen lukenut paitsi Jyväskylää: V.J. Luoma-ahoa ja Harry Salmennientä, myös runoblogeja, jotka ovatkin erinomaisen viihdyttävää ankkalammikkosaippuaa. Peräti hellyttävää kiihkeyttä suunvuoroissa, kun avaudutaan gateista, provosoidutaan kirjakritiikeistä, nuuhkitaan tuulia kuin Punavuoren tyylitietoisin hipster. En syytä heitä. En myöskään tunne heitä. On ehkä mielenterveellisempää kokea suuria tunteita väärinymmärretystä kuvakielestä kuin Afganistanin sodasta tai ilmastonmuutoksesta. Vihreän Langan artikkelissa perätään tämän päivän työläisrunoilijoita, kansanrunoilijoita, stallarimanttelin karistanutta kantaaottavuutta. Kenen joukoissa seisot? Kenen lippua kannat? Missä on yhteiskunnallisuus? Kuka pelastaisi runon? Eikös se roihikkalaisten agit-rap ole vähän arveluttavaa?

Hetkeksi vielä Jyväskylään. Salmenniemen Texas, sakset pyhitettiin aina Imagea myöten (Juha Itkonen: ”Tähän ei romaani pysty.”) Teoksen yhteiskunnallisuus tuntuu liplattavan jostakin hylynryöstön ja juonikkaan rakenteen syövereistä, piilovihkaa. Enempää en sano: kirja odottaa vielä. Sen sijaan mietin, missä määrin on kaupungista juontuvaa, että kaikki tuntemani jyvääskyläläiset ovat vasemmistolaisia. Miksi kaikki runoilijat ovat vasemmistolaisia? Anna Kontula, HS: ”–rahan ja tehokkuuden palvonnasta on vaikea tehdä mitään kovin älyllistä ja koskettavaa.” Sama elohiiri vaivaa teatterikenttää, mutta ylioppilasteatterien sampanjasosialismi ei ehkä yllä tähän merkintään. Jyväskylässä punainen muodostaa herkun kontrastin paikan yleiseen säkkikankaanharmauteen. Ulkorunollisesti, kiinnostaisi kuulla mitä tapahtui Autonomiselle tiedekunnalle, joka järjesti kaupungissa talonvaltauksen 2008. Alkuperäiseen kysymykseeni ounastelen vastauksen löytyvän jostakin yliopiston ja Bar Vakiopaineen välimaastosta.

Ihminen on poliittinen eläin, ma olen poliittinen. Graalinmetsästysreissulta mukaan tarttunut nihilovirne puhkuu viriä reitten sisäpinnoille. On oikeutettua tuntea byrokraattista migreeniä CCCP:ntuoksuisesta tendenssikirjallisuudesta, enkä tiedä haluanko olla yhteiskunnallinen. Tähdennän: runoni ovat sitä varmasti. Yhteiskuntaa ei ole. En sano sitä margaretthatcherina vaan havainnoistani. Yhteiskunta kuoli kenenkään kukilla muistamatta. Nykyään eletään esineellistyneessä verkostossa, jossa FB-kaverien määrä tuo statusta, seksikkyys on markkinavoimaa, kaikki pirstaloituu, kirjailijat kirjoittavat alasti. Omat tekemäni olen taipuvainen näkemään epätarkkoina muistokuvina suurista tarinoista, ajoista Kristusta ja dialektiikkaa. Yhteiskunnallisuuteni on kovin retroa ja romantisoitua. Runoudesta ei voi puhua runotta. Siitä mistä ei voi puhua, vaiettakoon. Kun kuulen sanan runo, tartun sig saueriini.

Jatkan ajatusta toisena hetkenä. Tervetuloa Runomenu ja jazz -klubille (10.11, Oscarin Olohuone, klo 18), jolle minut shopattiin.

 

 

 

tsek, etsin veljeä tähden pinta-alalta
väitetään

olevan alueita joilla ei ole satanut koskaan
ettei yhteismitallisia lahjakkuuksia olekaan,

koska on sanottu elämä edessä on valikoima
valitsemme tietty väärin näöstä ja iästä, railojen rakkaita
vihan tulkkeja, viuhkamaisen kehityksen peenispuppeteerina

eihavainnollinen suhde
joka ei olisi aivan lahja

titanikhöyryllä koen olemassaolevani tavalla
joka on ajallisuutta jälleen palatsivallankumous
tuo historian läpäisyn hehkulamppuvalkobalanssina
harvoihin kuviin joihin tarkennuimme autuaina

Kuolemaa mm kuolemaa (refrain)

lokakuu 30, 2010 § Jätä kommentti

Zdislaw Beksinski

uus kuvastin

lokakuu 27, 2010 § 1 kommentti

moi.

En aio kirjoittaa pienellä, paitsi kun jokin sisällä sanoo kirjoita. Vielä näillä erin on vaikea ennustaa, muotoutuuko tästä sillanpääasema tutkimuksilleni vaillinaisin lausein vaiko jotain järjestäytyneempää.

Nimi on VASTARAKKAUS (kyllä! caps! lock!), mikä ihana sana. Tuntuu hassulta kirjoittaa julkiseksi, kummaa sanavalintojen hypistelyä. Mietin usein madallettua itsetietoisuutta ja kirjoittamista; vielä joskus teen kerouacit, ehkä jo marraskuussa mikäli päätän ottaa osaa Nanowrimoon. Mietimme yhen pummi Jack Lilyn kanssa kollektiivikirjoittamisen strategioita. Surrealistien niksit ovat riisuuntuneet nuuttitaljoistaan sisäsiistin sanataiteen oppimäärään, exquisite corpse, tajunnanvirta, leikerunous, mitävielä. Jacko on korostetun itse, sellainen indievidualisti, tarvitaan tunteisiinvetoavia eristyssellejä, kiinnostavia huumeita. Ainakin vahva maantieteellinen isolaatio ja psyykkausta. Tuloksena saattaa olla suollos, joka käy kansanterveydelle, tai ihmiskoe ilman todistajia.

Olen havainnut parhaaksi olla lupaamatta mitään. On kuitenkin aiheita, joista haluan kirjoittaa. Todellakin, kirjoittaa: näitäkin vahingollisia lauseita jäsennellessä kohtaa jälleen kirjoittajan arjen, pisteineen. Kutsun itseäni toisinaan runoilijaksi, kai silkkaa sentimentaalisuuttani. Suotakoon kurjille romantiikkansa. Totisesti: amen:  :D

Voisin ottaa projektiksi muotoilla ajatuksia kuin esseisti. Harjaannusta. Ja jos blogi osoittautuu pitkäikäiseksi, myös matkapäiväkirjan mahdollisuudet ovat auki. Kun blogista on kyse, olettaisi siltä myös jonkinlaista vuorovaikutusta lajitovereidensa kanssa. Metajupinoita argh. Pelkäänpä abortoivani punnertamani hirviön ennen huomista. Tai sitten kestän yli heikkojen hetkien ja synnytyskomplikaatioiden; eristäydyn saareksi (sic), vastaan vaikenemalla perseääliöille kommenttiraidalla, kuljen itsehäpäisyn tikaripolkua, sofistikoin ja vetäydyn vuorenhuipulle. Siinä sarkaa kerrakseen.

ja nyt, nyt jätän manifestit raskaasti aseistautuneille runoliikkeille