Kasetti Moskovasta purkaa mustaa

marraskuu 28, 2010 § Jätä kommentti

Tämänkin merkinnän ulostulo on kestänyt iättömyyden.

On vain valitettavan vaikeaa muotoilla ajatuksia sanaisiksi.

Ehkä luvattomankin.

En tiedä, mitä ajatella blogeista. Luen moniaita, moninaisia. Osassa runotaan, osassa angstataan, monissa otetaan kantaa yhteiskuntaan (sic) ja, tai käydään epäolennaisia pilkunnussijaisia aiheesta jos toisesta. Yksi tärkeä elementti lienee anonyymiys, olenhan minäkin vastarakastaja. Toiset tuovat julki ilmi-itsensä. Jollekulle pseudonyymiin verhoutuminen on pelkuruutta ja tarvoilua, haastekin.

Kun päädyin perustamaan tämän helmenpoimijalaguunin, yhtenä kunnianhimoisena visionani oli jakaa mielipiteitäni freesinä ja ajankohtaisena kommentaattorina. Miten hoksnokkaa! Harkitsin jo sotkevani käteni homoiltakeskusteluun, kärkevällä otsakkeella Poliitikko nimeltä Päivi. No, en, ja sitäpaitsi Vallankumouksen hedelmät tekivät kaiken ansiokkaammin.

Hingussa ylettyä kaikkialle ja olla kaikkien huulilla, on jotakin rietasta. Seksyt mielipideautomaatit, äkeät brändäykset ja loppumaton erottautuminen näyttäytyvät postmodernin särkemänä henkilökultismina. Siinä oma itse muodostuu muiden katseissa, ristiviittauksissa, spektaakkelin heijastuksissa. Pohjois-Korean mesoava kimilsungismi on kömpelö jurakauden reliikki, kun innovaation ja indiehengen hegemoniaa syötetään Facebook-tykkäyksin, pintaliitohaastiksin, tyypittelyllä ja kontrastilla. Malliesimerkki on Antti Nylén, jota kuullaan viehättävänä ristiriitana katolista itsekieltäymystä ja intellektuaalia ekoradikalismia. Esseissään Nylén valaa modernin aikakauden kultaisesta vasikasta ehtoolliskarahveja ja pulttisaksia, nousten suuremmaksi ilmiöksi kuin mielipiteensä. Tyyli tuo nostetta aiheeseen, mutta näyttää vaarallisesti etuilevan. Spektakuläärinen kulttuurikone rekuperoi soraäänen eksoottiseksi vivahteeksi. En usko sen koskettavan liiemmälti Anttia Antti N:n takana. Hän vaikuttaa saavuttaneen filosofiallaan piilopirtin, joka on avoinna vain taivaisiin.

Ei huvita kirjoittaa. Mietin keskustelun ja toisaalta julistamisen mielekkyyttä. Eikö riitä, että on omat ajatukset? Niiden ilmestyksen voin sitoa runouteen, mikä tällä hetkellä tuntuu luontevammalta tavalta askeltaa. Saan puistatuksia omasta kielestäni, joka alkaa hakea näpsäkästi niputettavia sanavalintoja, kuin kirjoittaisi pikkunokkelaa kolumnia NYT-liitteeseen tai pahimpaan, Imageen. ”Seksy mielipideautomaatti”, ”pintaliitohaastis”, joopa joo. Myydään kauniissa kääreissä. Kun tavoitellaan jotain ylevämpää, kirjoitetaan essee, joka kumpuaa henkkoht menneisyydestä, kurottaa yläpilveen, hakee vertauspohjaa kiinnostavista taideteoksista ja -teoista, päätyy kokoaviin näkymiin zeitgeistin matalamielisyydestä. En syytä, koska siihen illuusioon on tyydyttävämpää langeta kuin moniin muihin, joista karkeimmille nauretaan yleisesti.

Siirryn kokoavaan näkymään zeitgeistin matalamielisyydestä. Perustavanlaatuisinta vastarintaa tässä ajassa vaikuttaa olevan näkymättömyys. Se joka ei ilmene, ei ole. Pakopaikkoja on vain katvealueilla. On katkaistava kaikki yhteys yläkansille, luovuttava Sormuksesta vaikka se olisikin oiva ase. Irtisanouduttava kaikista muodoista, etenkin oletetuista, haettava voimavaroja vieraudesta ja toiseudesta. Koska sitä on suvaitsevaisuus, eikä niinkään pienimmän yhteisen jaettavan hakemista. Oman Vastarakkauteni kohdalla aion pyrkiä sokkona näitä polkuja, nimettömänä, nihilistisenä, varaten itselleni takaovia ja pakoautoja. Myös kirjoittajan laiskuuden ja runouden, se oopiumi mulle.

Merkinnän nimi juontuu Paavoharjun kappaleesta Kasetti Moskovasta.

Missä olen?

You are currently browsing entries tagged with paavoharju at vastarakkaus.